Gen-X

Viime aikoina on somesyötteeseeni ilmaantunut paljon gen-x -aiheisia videoita. Ilmeisesti algoritmi on päättänyt, että tällainen sisältö kiinnostaa minua ja kun kerran olen paria jäänyt katselemaan, on tulva muodostunut sen mukaiseksi. Nippa nappa lukeudun tähän "unohdettuun sukupolveen", jonka katsotaan kattavan noin 60-luvun puolesta välistä ennen 80-lukua syntyneet. Tuntuu varioivan määrite riippuen keneltä kysyy.

Myönnän, että nämä aikalaisten tekemät videot ovat ihan hauskoja ja niihin liittyy paljon oivalluksia. Algoritmeistä puheenollen, eräässä käytiin pitkällä kaavalla läpi, miksi algoritmit ennustavat huonosti sukupolveni käyttäytymistä ja mieltymyksiä. Siinä nostettiin esille, kuinka me "kasvatimme itsemme" ja kuinka se vaikutti meidän asenteisiin ym. pseudotieteellistä keittiöpsykologiaa, jossa kuitenkin on ihan pointtiakin.

Paljonhan näissä videoissa on sitä, kuinka lapsuus oli kovempaa kuin nykynuorilla - sitä samaa, mitä meitä edeltävä sukupolvi jankkaa pitkistä koulumatkoista, jotka jalan tehtiin säässä kuin säässä, potkittiin susia jaloista ja painittiin karhujen kanssa. Siitä, että jos oli käytössä potkukelkka, sillä kuljettiin kouluun läpi vuoden hiekkateitä ja aina oli ylämäki, kulki mihin suuntaan tahansa. 

Näissä maalailuissa ei paljon poikeata edeltäjistä ja ounastelen, että eivät poikkea meitä seuraavatkaan ajallaan. 

Mutta muutama toistuva havainto pitänee enemmän tai vähemmän paikkaansa. Yksi niistä on teknologinen kehitys. Me käytimme lapsuudessamme lankapuhelimia, VHS-videoita ja kirjepostia. Ei ollut internettiä ja tietokoneena korkeintaan Commodore 64 kasettiasemalla. Joidenkin vanhemmilla saattoi työn puolesta olla varhainen PC tai Mac, mutta ne olivat niin arvokkaita laitteita, ettei niitä nurkkiin huvikseen hankittu. 

Maailma on muuttunut hillittömästi teknogian osalta meidän aikanamme. Koimme internetin kulta-ajan 2000-luvun alussa ja olemme todistaneet millaiseksi tunkioksi se on muuttunut. 

Toinen toistuva juttu on se, että "kasvatimme itse itsemme".

Näin todellakin oli. Maailma oli kovin toisenlainen kuin vanhemmillamme. He tekivät kovasti töitä samalla kun televisio oli yleistynyt ja sieltä tuli nimenomaan meille tuotettua ohjelmaa. Music Television oli yksi iso yhdistävä tekijä, vaikka se harvempien kotona edes näkyi. Lähetyksi tallennettiin VHS:lle, joita aina jollain oli ja jonka luokse niitä keräännyttiin katsomaan. Jo sitä ennen oli piirrettyjä ja vastaavia ohjelmia, joita lauantaiaamuisin herättiin ajoissa katselemaan. Myöhemmin oli sarjoja, joita vahdattiin kotona tai kaverin luona, ja joista välitunneilla tai vapaa-aikoina puhuttiin kavereiden kanssa. 

Nykyään on netti ja Google. Kaikilla omat kuplansa, mutta tuolloin tarjonnan niukkuus ja lähetysajat yhdistivät meitä ihan eri tavalla. Kuulostaa hullulta, mutta silloin kun kaikkea oli vähemmän, meillä oli paljon enemmän kuin mitä nykyään kenelläkään olla voi. Kaikki ne asiat yhdisti meitä, koska ne olivat läsnä -katseli niitä tai ei, tiesi silti hyvin mistä puhutaan.

Vanhemmat tekivät paljon töitä ja televisiosta oli tullut lastenvahti. Omat vanhempani olivat yrittäjiä, olivat töissä 6 päivää viikosta. Lauantaina lyhyemmän päivän ja silloin ennätti enemmän heidänkin kanssa aikaa viettämään. En toisin isommin viettänyt, mutta muistan aina kuinka oli mukavaa, että he eivät olleet niin pitkään kotoa poissa. Ja he pyörittävät liikettään yhä 6 päivää viikossa, vaikka ovat jo eläkeiässä. Se on iso osa heidän elämäänsä ollut aina. En tiedä onko sukupolvessani kuinka paljon katkeruutta siitä, että yhteys omiin vanhempiin on jäänyt ehkä ohuemmaksi kuin olisi halunnut. Ehkä itselläni sellainen aika joskus oli, mutta ei ainakaan nykyään. Minua huojentaa, että asiat ovat niin kuin ovat. 

Videoista päätellen katkeruutta ei ole. "Itsensä kasvattaminen" on enemmänkin sankaritarina, johon liittyy paljon hyviä muistoja. Kyllähän me tehtiin kaikenlaisia koiruuksia, roikuttiin milloin missäkin kielekkeellä ihan kirjaimellisestikin, kiipeiltiin katoille ja tehtiin muutenkin kaikenlaista, mitä ei todellakaan kotona kerrottu. Joskus kävi vahinki jollekin ja aina osattiin selitellä ja joskus tuli tupenrapinat. Mahtaakohan kovin moni nuorempi tietää, mistä sanonta tupen rapina edes tulee? Siitä, kun hiuksia irtoaa tupestaan tukistettaessa. Kyllä se rapisee. 

Sukupolvellani on sanonta, että "olemme hengissä sattumalta". Siinä on ihan todenperänsä, sillä kyllä muutamassakin tilanteessa olisi voinut henki lähteä tai ainakin olisi voinut vammautua pahasti. Sattumaa se on minullakin, että hengissä olen. Kääntöpuolena moni lapsuuden tuttavani ei enää ole. 

Haavereita sattui tuon tuosta, mutta kohtalokkaita äärimmäisen harvoin. Itsensä kasvattamisessa on kuitenkin riskinsä. Oli mahdollisuus eksyä vääränlaiseen seuraan, eikä ongelmia oppinut helposti käsittelemään. Huolta ei välttämättä pidetty, kun sitä olisi ehdottomasti tarvittu. Iso osa ikäisistäni on kuollut päihteisiin ja moni on tehnyt itsemurhan. Onnettomuuksissa tai sairauteen heistä on kuollut paljon vähemmän. 

Tässä on oma ristiriitansa. Lapsuus oli samanaikaisesti kamalaa aikaa, jonka traumoja sai opetella selvittämään pitkään, mutta nyt en mistään hinnasta vaihtaisi sitä toisenlaiseksi. Kaikesta huolimatta lapsuuteni oli vapaa. Siinä oli sääntöjä, kuria ja kaikenlaista mitä ei vapaudeksi ehkä ensimmäiseksi miellä, mutta sen sai viettää lapsena. Paineita tuli jatkuvasti koulusta, sosiaalisesti ja kotoa, eikä paljon apua näiden asioiden kanssa tarjolla ollut, mutta jotenkin siitä selvittiin. 

Luulen, että se "lopulta siitä selvittiin" on juuri se sukupolvikokoemus, johon tämä "kasvatimme itsemme" -ajatus liittyy ja miksi se meihin uppoaa aika hyvin. Sitä on myös vaikea avata muille, jotka eivät ole sitä kokeneet ja se tekee siitä meitä yhdistävän asian. Olen hyvilläni, että sain elää tällaisen lapsuuden näin keski-iästä katsottuna. 

Kolmas yhteinen tekijä liittyy siihen, mihin "unohdettu sukupolvi" -lätinä pohjautuu.

Me synnyimme sellaiseen maailmaan, jossa oletuksena oli hankkia työpaikka, jossa ollaan eläkeikään asti ja perustaa perhe joka kestää kuoppaan asti. Eläkkeelle päästessä saa kultakellon ja voi sen jälkeen keskittyä vain elämiseen. 

Sitten tuli lama. Monien vanhemmat menettivät työpaikkansa. Rahat loppuivat paitsi kotitalouksilta, myös valtiolta jonka seurauksena tukipalveluista leikattiin. Vanhemmat olivat myös oppineet tiettyyn järjestykseen, joka koostui töistä, perheestä ja tuesta. Työ ja perheen elättäminen oli kunniakysymys. Iso osa elämäntehtävää. Kun se murentui, murentui paljon muutakin ja ongelmat kasautuivat nopeasti. 

Meidän sukupolvemme oppi rankasti, että asioihin ei aina voi luottaa. Mutta haasteista selvittiin - ketkä selvisivät. 

Kohta tuli toinen iso taantuma tai lama 2000-luvulla. Kaikki mikä oli rakennettu, mureni jälleen. Aiemmin opittu epäluottamus vahvistui ja taas sai aloittaa alusta. Siinä välillä maailma on muuttunut. Mikään niistä lapsena opituista yhteiskuntaan liittyvistä "lupauksista" ei päde enää oikein millään tavalla. Sellainen työ, jossa voi pitkän työuran tehdä, on äärimmäisen harvinainen. Suoranainen lottovoitto. Se koulutus, jonka piti taata töitä joskus nuorena, on vanhentunut vitsi. Perhe on sekin enemmänkin kummallisuus. Uusioperheet ja avioerot ovat uusi normi, ja eläkkeelle pääsyä on turha odottaa. Sikäli, että sellaiselle edes pääsee, ei sillä todennäköisesti eletä eikä nautita. 

Mutta gen-x ei ole katkera. "Me tiedettiin tää juttu".

Se mikä näyttää apatilta, ei kuitenkaan ole apatiaa. Emme vain luota mitä meille myydään ja luvataan. Emme täysin tyrmää, mutta emme täysin uskokaan. Emme välitä, sillä asiat voi mennä hyvin tai mönkään. Me katsomme miten käy. 

Tässä sukupolvessa ei vaivauduta useinkaan taistelemaan paremman tulevaisuuden puolesta tai muutenkaan ottamaan aktiivisesti kantaa. Tottakai meillä mielipiteitä on ja niitä tuomme julki, mutta he jotka meistä päätyvät aktiivisena jotain yhteiskunnallista vaikuttamista tekemään ovat enemmänkin poikkeuksia kuin oletuksia. Ja koska meidän sukupolvessamme ei ole samanlaisia puskureita ja seuloja kuin muissa, ne vaikuttamaan päätyvät toimivat aika pidäkkeettömästi. 

Kärjistäen: Kun mietimme, miksi lapset vuorataan kuplamuoviin, miksi puissa ei saa kiipeillä ja miksi kaikki vaarat heidän elämästään on eliminoitu. Miksi meillä tehdään huoli- ja lastensuojeluilmoituksia jokaisesta pikkuasiasta, miksi kaikki on byrokraattista ja miksi meitä kaikkia holhotaan yksityiskohtia myöden, niin vikaa voi etsiä peilistä: Se on meidän sukupolvemme, joka tällaisiä aivopieruja on iloksemme järjestänyt. Jos sukupolvellamme olisi ollut paremmat seulat kuka meistä vaikuttamaan päätyy, ei tällaiseksi olisi homma mennyt.

Nuoremmat sukupolvet tuovat myös esille, että olemme jättäneet maailman perin huonokuntoisena heille. Joo, kuinka elävästi muistan saman möyhyämisen oman sukupolveni osalta aiemmalle kohdistettuna. Oltiin kovin valveutuneita aikanaan ja varmoja, että vuorollamme me hoidamme asiat kuntoon - ihan kuten meitä seuranneet ovat nyt. Pistän pääni pantiksi, että näin on ollut myös meidän vanhempiemme sukupolven aikaan. Jossain määrin kaiketi aina. 

Voin kertoa nuoremmille sukupolville, että kusette murot ihan yhtälailla kuin mekin. Tämän sanomiseen näin kiteytyy aikalailla oleellinen gen-x:n asenteesta. Pääasiassa pidetään huolta, että oma paska pysyy koossa.

 Kaikenkaikkiaan on kuitenkin mukava huomata, että meillä on aika vahvat sukupolvikokemukset ja vaikka olemme varsin kirjava porukka, meillä on paljon perustavanlaatuista yhteistä. Eittämättä näin on kaikilla sukupolvilla aina. Varmasti sekin liittyy asiaan, että omaan sukupolveen suhtautuu aina erityisellä lämmöllä, vaikka kuinka sitä vihaisikin. Se kun on meissä ja siihen me kuulumme. Jos emme siihen koe sopivamme, sovimme muihin sitäkin huonommin. 

Nämä on juttuja, jotka on kiva ottaa omakseen.