Loudness-sodan selviytyjä

Juttu on tämä: koko 2000-luvun tallennettu musiikki on muuttunut voimakkuudeltaan kovemmaksi ja kovemmaksi ja tälle meiningille on annettu nimikin: Loudness war. Mitä äänenvoimakkuuteen(kin) tulee, tallennusvälineissä on raaminsa, joiden sisällä on toimittava. Niin digitaalisessa kuin analogisessakin härvelissä. 

CD-levyjen myötä homma alkoi muuttua. Musiikista tuli digitaalista, ykkösiä ja nollia sen sijaan, että ääniraita olisi esimerkiksi koverrettu vinyyliin. Siinähän onkin sitten loputon väittelynaihe, kuulostaako musiikki paremmalta digitaalisena vai analogisena. Tehdään peli heti selväksi: Jo CD on joka suhteessa ylivertainen vinyyliin nähden ja nykyään musiikkia välitetään paljon sitäkin parempilaatuisena. Ei pitäisi olla kahta sanaa siitä, että digitaalinen on kuningas. 

Paitsi, että onpas kuitenkin. Juttu onkin hieman paljon monimutkaisempi, eikä digitaalisen tallenteen ylivertainen "suorituskyky" siinä paljon auta. On ehkä vain enemmänkin haitaksi.

Musiikkia ei oikeasti saa soimaan sitä kovempaa, mitä mediumin raamit antavat myöden, mutta on roppakaupalla keinoja ja vippaskonsteja, joilla sen saa kuulostamaan kovemmalta. Keskeisin näistä on kompressointi, jolla tavallaan tasataan äänenvoimakkuutta. Nostetaan hijaisia taajuuksia ja lasketaan kovia näin mutkia suoraksi vetäen. Piikit leikataan helvattaan ja säädetään ääniä niin, että kaikelle on "tilaa". Eli yritetään pitää huolta, ettei useammat instrumentit soi samoilla taajuuksilla ja muutenkin pyritään täyttämään äänimato niin, että siinä on sopivassa suhteessa kaikkea.

Nyt mennään jo vähän miksaamisen ja masteroinnin puolelle, mutta näillä juuri vaikutetaan siihen, kuinka kovaa mitäkin saa soimaan. Miksaamisessa säädetään äänenvoimakkuudet kohdillen ja masteroinnissa kikkaillaan kaikin keinoin niin, että saadaan homma kuulostamaan hyvälle eri vehkeillä. 

Tällä kaikella äänenkasvatuksella on kuitenkin hintansa. Sävyt, värit,dynamiikka sterokuvineen hälvenee. Kaikki tasapaksuuntuu ja laatu ainakin jossain mielessä huononee.

Miksi näin sitten tehdään, kysynet? Se onkin hyvä kysymys. Koska ihmiset ovat hemmetinmoisia idiootteja, joiden on kateellisena apinoitava muita mänttiääliöitä. 

Se, joka saa biisin soimaan kovempaa, kuin pitäisi oikeastaan olla mahdollista, on päällikkö. Automaattisesti paras. Ainakin joskus oli, mikä tietysti aiheutti ihailun lisäksi kateellisuutta. Ja sehän on selvä haaste muille muusikoille, sillä jos oma biisi soi heikommin kuin jonkun muun eikä kuullosta niin täyteläiseltä, se alkaa jäytää.

Kuten moni muu, myös minä olen taistellut tämän asian kanssa vuosikausia. Oikeastaan pääsin niskanpäälle vasta kun löysin LANDR, tuon taivaanlahjalta vaikuttaneen tekoälytyökalun, joka hoiteli masteroinnin tuosta vain puolestani. Olin iloinen, että viimein sain volyymia, perkele! Mutta vain hetken. Hyvin pian aloin kiinnittämään huomiota eri juttuihin, joiden loputtomat korjailuyritykset johtivat kompromisseihin. En ollut niihin ihan tyytyvänen, mutta ainakin soi kovaa. 

Seuraavien biisien kohdalla aloin huomata, että saan ne soimaan aika kovaa ilman LANDRiakin. Tiesin paremmin mitä olen tekemässä ja kuinka se kannattaa tehdä. Jossain määrin olin syytellyt Renoisea, ettei sillä vain saa tehtyä mitään kovempaa, mutta nyt kun huomasin, että kyllä se mahdollista oli, oli myönnettävä vian olevan näppäimistön toisessa päässä. 

Koneiden ja laitteiden syyttäminen on aika yleistä, mitä olen huomannut. Rahaa saa poltettua tuhansia tuhansien perään laitteisiin ja ohjelmiin, ilman että mikään oleellisesti muuttuu. Onneksi olen sen verran köyhä, ettei ole tullut hankittua kämpällistä itselleni hyödytöntä rompoolia. Tämänkaltainen "välineurheilu" ei ole sama asia, kuin hommailla laitteita iloksi ja hyödyksi. Mihin liittyen, harmi että olen sen verran köyhä, ettei saa hankittua kämpällistä kivoja vehkeitä. 

Jokatapauksessa, kun LANDRin hyöty äänenkasvattajana oli käytännössä surkastunut, aloin huomata, että se tekee kaikesta turhan tasapaksua. Bassot eivät soi oikein, diskantitkaan eivät soi oikein ja kaikki siinä välissä... No, siitäkin löysin ongelmia. Kaikki soi jotenkin hyvin, mutta samalla ei. Korva harjaantui erottamaan sen jättämän geneerisen leiman - jonka olen sittemmin huomannut bongaavani vähän sieltä sun täältä. LANDR jäi pois melko lyhyeksi jääneen käytön jälkeen. 

No sitten sain sattumoisin läjän instrumenttitiedostoja Renoiseen. Osa niistä oli tehty oikeita instrumentteja äänittämällä. Hyvälaatuisia ja tuoreita, eli niitä tiestysti sitten viljelemään uusiin tekeleisiin. Äkkiä huomasikin olevansa ihan uudenlaisen haasteen edessä. 

Kun pohjana on oikea viulu eikä syntetisoitu korvike, ei sitä hirveästi tarvitse säätää, kun sen luonne muuttuu ja menee persiilleen.

Konemusassa käytetään paljon sellaisia ääniä, jotka jo lähtökohtaisesti on tehty soimaan lujaa. Niillä on helppo operoida ja varmasti turvautuisin niihin enemmän, elleivät ne olisi niin perseestä. Kaikki käyttävät samoja ääniä, uittaat efektien läpi ja pimputtavat menemään. Suurin osa niistä on muutenkin rumia. Ja missä haaste ylipäätään, jos vain vetelee pakasta tusinatavaraa? 

Ei, sitä ennemmin käyttää kaiken vapaa- ja uniaikansa loputtomaan nysvämiseen, ääniteorian lukemiseen, miksausoppaiden koluamiseen ja muokkaamiseen. Tuhoton määrä säätöjä, yhtä kun veivaa, se hejastuu kokonaisuudessa johonkin muualle ja yhden asian kun saa mieleisekseen saa korjata kokolailla kaiken muun.

Se on jotain sellaista, joista Sumoajat eivät tiedä mitään. Eivät edes käsitä sellaisita maailmaa olevan. Painevat pleksit pärställä prompteja menemään ja vahvistavat harjojaan, että osaisivat tehdä jotain ymmärtämättä hatin tattia edes minkään näköisistä alkeista. Tietämättä, että sellaisia asioita edes on kuin alkeet. 

Eivät raukat tiedä mistä jäävät paitsi, sillä ne vähäuniset yöt, turhautumiset ja pähkilyt TODELLAKIN on sen arvoista! Laiskat oikotiet ei rikastuta. 

Eräänä iltana - tai aamuyönä - kun olin taas tuntikaupaulla yrittänyt puristaa enemmän ääntä ulos eräästä vielä julkaisemattomasta kappaleestani, puskin ulos hyvältä kuullostavan version ja siirsin sen äänieditoriin. Pettymys oli välitön, kun näin äänikäyräni olevan tasaisen palkin sijaan käppyrä. Selvä merkki siitä, että vielä on varaa vahistaa desibeleittäin. Ei soinut kovaa, mutta kuulosti paremmalta. Paljon.

Tilanne vaati piipullista. Samalla mietin miten korjata asiaa, sillä edellinen pikku muutokseni oli oikeastaan koko efekti- ja prosessointiketjutuksen uudelleenrakentaminen. Sen jälkeen oli kuitenkin helppo havaita, milloin kompromissi äänenvoimakkuuden- ja laadun kanssa tulee sietämättömäksi. Mutta ei auttanut, uutta ja parempaa versiota ei saanut yhtä kovalle kuin aiempia, ellei sitten luovu tärkeistä yksityiskohdista, jotka siitä kappaleesta tekivät sen kappaleen.

Oli jokseenkin huojentavaa yllättäen tajuta piipun tupruttaessa,  että eihän tässä ole mitään helvetin järkeä. Ei mitään mieltä saada juttuja soimaan kovemmalta vain jotta ne soisivat kovempaa, hinnalla millä hyvänsä. 

Liiallisen itsekriittisenä hyypiönä sitä jää liikaa vertailemaan omia juttuja muiden juttuihin. Kaikenlaiset pikkujutut jää huomiotta, kuten että vertaa sellaisiin musiikkityyleihin, jotka soivat luonnostaan kovempaa tai kappaleisiin, jotka on rakennettu terävästi miksatuilla kovaa soivilla instrumenteilla, jotka kuullostaat paskalta ja mitä ei itse käyttäisi. Hyvä on myös olla tasapuolinen, kuten olla välittämättä kompressoinnin läpikuulumisesta toisten kappaleissa vaikka itselle se on kynnyskysymys ja tietysti kannattaa verrata johonkin ammattivehkeitä käyttävien ammattilaisten tuotoksiin, kun itse vääntelee yksin kotonaan Raspberryllä ja trackerilla ilman ensimmäistäkään syntikkaa tai ostettua blugaria.

Ei siinä mitään, korkealle tähtääminen on hyvä juttu kuten myös omien juttujen vertaaminen ammattilaisten ja muidenkin juttuihin ylipäätään. Tavalla tai toisella sitä tekee kaikki - sosiaalisia möllyköitä kun homosapiensseina ollaan. Parhaimmillaan se on hyvin inspiroivaa, saa paljon ideoita ja oppii taitoja sekä asioita, kunhan siinä on avoimuutta ja realismia mukana. Ilman niitä päätyy katkeraksi kyynikoksi, pahimmillaan penseäksi kriitikoksi.

Silloin tällöin on tosiaan syytä ottaa realismi käteen ja katsoa asioita vähän sen läpi.

Ennen vanhaan oli toisin. Silloin kuunneltiin musiikkia stereoista, jotka sai soimaan sitä kovempaa, mitä pidemälle nuppia kiersi. Nykyään musiikkia kuunnellaan paljolti bluetoothkuulokkeilla ja kun niihin tuli rajoittimet kuinka kovaa musiikkia saattoi kuunnella, alkoi korostua tallenteen äänenvoimakkuus. Ironia sinänsä - rajoittimet on olemassa ihan hyvästä syystä, mutta ne ovat iso osasyy siihen, miksi kaikki soi niin helvetin kovaa nykyään. 

Toinen iso tekijä liittyy siihen, että digitaalisuuden myötä yhdeksi tavoitteeksi on tullu tuottaa mahdollisimman puhdasta ääntä ja kun kuuntelee mitä hyvänsä uutta ammattitason äänitettä ja vertaa sitä edes 15-20 vuotta vanhaan, niin sen kyllä huomaa - musiikkityylistä riippumatta. Puhtaus on jotain, mitä tavoitellaan niin tekijänä kuin yleisönä, mutta mitä ei oikeastaan ehkä kuitenkaan haluta.

Yllättäen tämä näkyy vinyylien kasvavana suosiona. Kun ne muutama vuosi sitten alkoivat taas kiinnostaa, povasin, että kyseessä lienee jokin nostalgiajuttu, joka jää muutamien harrastajien puuhailuksi, mutta olin väärässä. Entistä usampi tosimusiikinkuuntelija on siirtynyt niiden pariin enenevässä määrin. 

Vinyylehin liittyvä satunnaisuus kiehtoo. Levyllä olevat pölyhukkaset aiheuttavat tahattomia ääniä kuten myös levyn luontainen rohina Toistonopeudessa voi olla pieniä eroja ja kaikenlaista lukematonta muuta voi tapahtua. Lisäksi kansitaiteet, fyysinen käsittely joka vaatii tarkkuutta, kauko-ohjaimien ja automatiikan puute - tällaiset seikat korostuvat.  kun vinyyliharrastajien kanssa keskustelee. 

Yhtäältä vinyyleissä kiehtoo sekin, että niiden koostaminen vaatii omaa harkintaansa. Neulan kulkema matka levyn pinnassa suhteessa aikaan on sitä lyhyempi, mitä lähemmäksi keskustaa mennään. Tästä syystä oli tavallista järjestää kirkkaimmin soivat kappaleet lähemmäksi levyn ulkoreunaa. Ääniprofiili muuttuu sen mukaan, missä kohdassa levyä mennään ja dynamiikka on ahtaampi. Se vaatii enemmän huolellisuutta masterointivaiheessa, sillä toisin kuin harvemmin tulee ehkä ajateltua vinyylille ja suoratoistopalveluihin menevät biisit masteroidaan erikseen. Joskus myös CD-levy, ellei paineta samalla masterilla molempiin. Vinyyli vaatii kuitenkin omansa. 

Puhtaus ja virheettömyys ei sytytä siinä missä satunnaisuus ja roso.

Mistä päästään siihen, että täydellistä miksausta tai masterointia ei ole. On vain valintoja, joihin päädytään. 

Ei ole missään määrin yksiselitteistä tai edes järkeenkäypää miksi musiikkia teen. Maailmasta se ei tee tipan inaa rikkaampaa yhtään sen enempää kuin sen puuttuminen tekisi siitä köyhempää. Mutta sen tekemisellä on merkitystä minulle. Jostain syystä haluan yrittää ja pyrkiä toimimaan kuin tekisin levyä. Aion julkaistakin nämä uusimman kuin levyn, mutta Soundcloudissa. Miettinyt kantta ja kaikkea. Enkä minä sitä kenenkään toiveesta tee. Toiveista en jättäisi myöskään tekemättä. Ehkä taustalla vaikuttaa se, että näin musiikkia julkaistiin kun olin nuori. Levyillä. Nyt olen siinä iässä, että tykkään nostalgisoida asioita. Mutta loppuviimein teen näitä juttuja ja näin ihan itselleni ja itseni takia. 40 vuotta perkele räplännyt kaikenlaisten soittimien ja vehkeiden kanssa, eikä tämän pidemmälle ole päässyt enkä tiedä olenko mihinkään edes menossa. Ei väliä, sillä määränpää ei ole tärkeää eikä sinne pääseminen, vaan matka. Jotain niihin biiseihin siirtyy mitä mielessä on. Voi sitten Freudina miettiä mitä mahtaa miettiä. Ja sitten vielä kokee jostain syystä tarpeelliseksi kirjoittaa siitä rönsyilevä, nykyihmisen hektiselle keskittymiskyvylle aivan liian tolkuttoman pitkä tempoleva kirjoitus, jonka loppuun kahlanneille lukijoille pitäisi ehkä ansaitusti luovuttaa jonkinlainen palkinto saavutuksesta.

Mikä tässä nyt varsinaisena pointtina on, niin se, että "tässä ei ole mitään järkeä" -oivalluksen myötä tajusi olleensa mukana tässä loudness-sodassa ja selvinneensä siitä. Ei voittajana, mutta ei hävijänäkään. Selvisi niin, ettei takaisin tarvitse mennä. 

No okei, siinä mielessä voittajana, että sain asioita tärkeysjärjestykseen. Kun se mitä tavoittelee on muutenkin siinä mielessä abstaktia, ettei sitä oikein pysty sanoittamaan, niin sen pitäminen keskiössä on vaikeaa. Helposti hairahtuu sivupoluille, jota on helpompi käsittää. Kuten nyt vaikka saada jutut soimaan kovaa. Se on hyvin konkreettinen helposti mitattava tavoite, mutta paska tavoite. Parempi vaan istua  fiilistelemään ääniä ja pimputella menemään kuten jo kersana. Luottaa siihen mitä jo osaa ja oppia ohessa lisää.