Pinnallista ja syvällistä

Vielä vuosikymmen kaksi sitten oli arkisen tavallista arvostella ihmisiä sen mukaan olivatko he pinnallisia vai syvällisiä. Näistä pinnallinen edusti sitä negatiivista konnotaatiota. 

Pikalelauksella tähän päivään niin voi pojat, ei tiedetty pinnallisuudesta silloin vielä mitään. Villeimmissäkään visioissa ei osattu odottaa, millaista pintaliitoa arjestamme tuleekaan. Sosiaalinen media on täynnä selfieitä ja kuvia ruoka-annoksista pyöräytettynä filttereiden läpi, jotka on tehty tekemään kaikesta kauniimpaa kuin mitä asiat todellisuudessa ovat. Alustat ja välineet on valjastettu kertomaan ihanasta ja mahtavasta elämästä, sen hetkistä ja arjesta muiden kahdettavaksi. Tapa nostaa omaa sosiaalista asemaa. Täysin feikkiä, ja me kaikki tiedämme sen, mutta silti vaan langetaan peilaamaan sitä jollain tavalla todellisuuteen.

Jos ihailua ja kateutta, mediat ja alustat on valjastettu myös vihaan. Niitä käytetään kanavina purkaa turhautumista, lietsoa vihaa ja tarjoamalla mahdollisuus kuplautua samanlailla ajattelevien kanssa, niin että todellisuus on helppo sivuuttaa huomaamattomasti.

Ja tästä sen konkreettisesti huomaa, kuinka pinnalliseksi arkemme on muuttunut. Kun turhamaisuuden lisäksi viha elää hektisyydessä, pinnassa ilman minkäänlaista tarvetta hetkeäkään pysähtyä miettimään, että mitä hittoa aisteillani oikeastaan vastaanotan, kadottaa tarve ymmärtää mitään pintaa syvemmältä merkityksensä. 

Onko ihmisten elämä sellaista ruusuilla tanssimista, kuin se pinnallisesti näkyy tai ruoka niin herkullista, kuin kuva siitä ennen lautaselle jättämistä näyttää? Onko viha niin juurtunut, kuin kommenteista voisi päätellä tai edes sen juurisyyt siinä, mistä kommentoidaan? Ei. Ei tietenkään ole ja kuten sanottu, tiedämme sen. Se vain jää pinnan varjoon, koska pinta - pinnallisuus - dominoi kulttuuriamme.

Pitäisikö sitten olla toisin? Hyvä kysymys, mutta mitä se edes tarkoittaa? Olen tehnyt tässä oman kantani selväksi, mutta ei se edusta mitään universaalia totuutta. Se on minun kantani. Haluaisinko siis, että maailamassa vallitsisi toisenlaiset arvot? Kukapa ei haluaisi, vaan millaiset ne sitten olisi? Siitä riittäisi vääntämistä, mutta universaali vastaus lienee, että sellaiset, joka noudattelisi kunkin vastaajan omia arvoja parhaiten. Sellainen maailma, jossa itse olisi parhaiten oikeassa aina. 

Ihminen on siinä mielessä laiska, että jos maailma olisi hänelle kovin sopiva eikä hän haluaisi sitä muuttaa miksikään, hän ei todellakaan muuttaisi omia käsityksiään mistään mihinkään suuntaan. Ironia on siinä, että olemme kaikke enemmän tai vähemmän summia kaikista mahdollisista konflikteista, joita olemme elämämme aikana ihmisten ja maailman kanssa kohdanneet. Meitä on pakotettu muuttumaan, mukautumaan ja löytämään omalta tuntuvia juttuja. Ilman näitä, emme olisi mitä nyt kukin olemme, eikä meidän käsityksemme arvoista ja siitä millainen maailma olisi hyvä, olisi samat kuin ne on nyt. 

Eittämättä kaikki eivät pidä maailmaa pinnallisena ja löytää siitä piirteitä tai ihmisiä, joita pitävät pinnallisuuden poikkeamina. Tämä johtuu siitä, että pinnallisuus ja syvällisyys ovat suhteellisia. Yhtä ei ole toista, mutta varsinainen juju on siinä oivalluksessa, että nämä eivät itseasiassa ole vastakohtia eikä toisiaan poissulkevia asioita.

Kyse on enemmänkin ulottuvuuksista. Kovinkin syvällisenä pidetty henkilö, joka itsekin mieltää itsensä (suhteessa muihin) syvällisenä saattaa omata kovinkin pinnallisia suhtautumistapoja joihinkin asioihin ilman, että tässä olisi mitään yleistävää ristiriitaa tai siitä aiheutuvia ongelmia. No, ongelmia lähinnä silloin, kun ruvetaan järkeilemään liikaa, mutta järkeilyllä nyt saa ongelmia aikaan asiasta kuin asiasta ja se taas on ihan oma juttunsa.