Rikkoo rajoja syklille uskollisena
Kuva on totta - ja kuvaava (heh).
Ihan jokainen ikätoverini varmasti muistaa ajan, jolloin musiikkityylien välillä oli aikamoisia kuiluja. Kuunneltiin joko räppiä, hiphoppia (kyllä, näissäkin oli ero), rokkia, konemusaa tai mitä muuta tahansa. Toki, silloinkin ihmiset kuuntelivat kaikenlaista sekaisin, mutta ei ollut hirveän muodikasta mennä sanomaan, että on kaikkiruokainen musiikin suhteen. Se tuli vaihe tuli vasta vähän myöhemmin ja kolhiintui kummalliseksi torsoksi 90-luvun lopun ja 2000-luvun alun vakavan saivartelevassa ilmapiirissä, jossa kysyttiin "tykkäätkö siitä" niin pitkään, kunnes löyty joku mistä ei tykätty ja sen perusteella päästiin kyseenlaistamaan kunkin musiikillinen kaikkiruokaisuus.
Oli sekin kummallista aikaa, mutta sitähän se oli vuosituhannen vaihdos kaiken kaikkiaan kaikessa kaikenaikaa.
No, kärjistykset on kärjistyksiä, mutta silti tuohon aikaan profiloituminen ja distinkito oli valloillaan aivan eri mittaluokassa. Oma musiikkityyli näkyi häbituksessa aina pukeutumisesta asenteihin, ja siinä muotissa myös pysyttiin. Näki kilometrin päähän millaisesta musiikista kukakin piti - ainakin sen mistä ei pitänyt - pelkästään vaatetuksesta, ryhdistä, puhetavasta ja jopa lärpäkkeistä, joilla musiikki korviinsa puski.
Verrattuna nykypäivään, jolloin on ihan normaalia kulkea Nirvanan paita päällään tuntematta musiikkia ehkä yhtä kappaletta enempää. Eikä sekään ole tarpeen. Itseilmaisussa on tapahtunut isoja muutoksia, mikä voi boomereissa aiheuttaa monenlaisia tuntemuksia.
Tässä mielessä Nu metal oli ehdottomasti yksi sellainen välttämätön "paha", joka kuitenkin yhdisti genrejä paljon syvemmällä tasolla, mitä ehkä voi olla vaistenmielistä myöntää. Toki yksin se ei tietenkään maailmaa mullistanut, mutta genrerajoja rikkovalla jutulla oli suuri tarve, jonka avulla näistä muoteista murtausuttiin ulos. Ihmiset alkoivat olemaan kyllästyneitä orjalliseen musiikkisidonnaiseen luokitteluun ja muutenkin vaihtelu oli tarpeen. Siihen Nu metal vastasi katu-uskottavasti ja oikealla asenteella.
Tämä on helppo sanoa nyt, mutta käytännössä se ei mitenkään solahtanut mukavasti johonkin lokeroon, jossa se tyydytti ihanasti kaikkia tahoja. Päinvastoin, se ärsytti useimpia ja sai aikaan lähes vihan reaktioita. Väitän, että viha Nu metalia kohtaan yhä on paljolti perua näistä ajoista. Sen voi nähdä virstapylväänä sille, kun musiikki meni rikki ja pilalle. Esimerkkinä, kuinka massat ovat typeriä kylvääkseen tolkuttomasti rahaa ja aikaa tällaiseen roskaan.
Kaikki selviä merkkejä, että vaikutus on melkoinen ollut.
Ja onhan se, sillä nykyään kun katselee, niin vastaavia rajavetoja tyylien ja niiden edustavien koettujen arvojen välillä ei lähellekään samassa määrin ole. Kirjaston täti voi fanittaa Manovaria ja Eminemiä ilman, että siinä edes mitään isompia ihmettelynaiheita olisi. Sampleja ja syntikoita voi käyttää raskaassa metallissa ilman, että tulisi teknoporukoiden tai rokkareiden kivittämäksi. Lökäpöksyt päällä voi rauhassa mennä heavyluolaan, eikä haittaa että tykkää Arttu Wiskarista.
No se voi aina haitata. Jotakin.
Maailma on kuitenkin muuttunut ja osin se johtuu Nu metallista - tykkäsi siitä sitten tai ei. Mutta eipä silti romantisoida yli äyräiden, sillä esimerkiksi punkki teki aikoinaan saman kammetessaan rockmusan progelimbosta kuunneltavampaan muotoon.
Tällaiset "resetoinnit" ovat itseasiassa yleisiä ja ne tulevat sykleissä. Ovat olleet jo satoja vuosia. 2000 jälkeen syntyneiden on vaikea ehkä uskoa tai ymmärtää muutosta, jota juuri tässä kuvasin ihan samalla tavalla kuin minun on vaikea täysin ymmärtää ymmärtää 60-70 -lukujen murrosta. Ketään meistä ei takuulla pysty makustelemaan renessanssin tai romantiikan tuomia muutoksia omakohtaisesti, mutta voimme nähdä jäljet.
Se on kovin jännästi avartava juttu, kun pääsee kokemaan tällaisen murroksen. Auttaa kummasti ymmärtämään paremmin aiempia. Eikä kannata harmitella, jos sattui iän puolesta menemään Nu metallin systeemit ohi, sillä seuraava tulee väistämättä. Voi olla, että on meneillään jo: Näissä murroksissa on leimallista se, että vasta jälkikäteen voi havaita oliko se oikeasti murros vai pelkkää tyhjää hypetystä.
Se että puhun näistä musiikkityyleistä mennessä aikamuodossa ei tarkoita, että ne olisivat kuolleet. Kyllä niitä vieläkin tehdään ja niihin nojaillaan. Murros on kuitenkin tapahtunut ja vaikutus, jolla ne maailmaa muuttivat. Se ei tule enää toiseen kertaan. Vastaavalla tavalla vaikkapa punk ei hävittänyt progea mihinkään, eikä tuhonnut sen viehätystä. Ilman punkkia ei tosin olisi mitään progen kulta-aikaa, jota nostalgiapäissään voi hehkutella. Sama koskee kaikkia mahdollisia tyylejä omassa kontekstissaan. Siksipä voi todeta, että muutos korostaa omaleimaisuutta, etenkin imperfektissä. Joskus asioiden arvo tulee siitä, ettei se ole kaikkien huulilla tai kuuminta hottia. Mihinkään ne vanhat musiikit ei katoa, vaikka aika jossa elettiin silloin katoaakin. Sen kuuluukin kadota ja se katoaa tahdoimme sitä tai emme.
Niinjuu se Nu metal... Joo, en tykkää yhtään. Hirveän ärsyttävää, pateettista roskaa mielestäni. Aivan liian vakavasti otsakurtussa tehtyä angstaavaa höttöä (niin kuin kaikki tähän aikaan), joka yleensä minuun jossain määrin vetoaa, mutta joka näissä kuoseissa ottaa lähinnä päähän. Hyvät ainekset ainakin teoriassa, mutta hirveäksi mössöksi keitetty siirappinen alatoopisoosi. Ja ne räpit - ei herrajen aika, kun hävettää kuunnellakin! Kun et yksi pimeessä huoneessa kehtaa kuullokeilla kuunnella, niin siitä tietää, ettei jumankauta ole mun juttu!
Mutta tosi hyviä saundeja ja niiden yhdistelyjä. Kivoja selkeitä rytmiikoita ja toimivia poljentoja. Onneksi niitä kuulee nykyään paljon muissakin genreissä. Ihan missä vain oikeastaan.
Joten... kiitos?