A body called Paula - Sirkku Ketola, Kuivurigalleria
Sirkku Ketola on turkulainen taidegraafikko. Sanat, jotka toistojen myötä ovat tallentuneet kallonpohjaan.
Sirkulla on näyttely tämän kesän Kuivurigalleriassa ja kun siellä päivystelee ja näyttelystä kävijöille kertoo, noilla sanoilla useimmiten tulee aloteltua - jos ei lasketa, että "tervetuloa Kuivurigalleriaan".
Tässä jutussa ei Sirkun teoksiin sen paremmin sukelleta, vaan hänen A body called Paula -performanssiin. Tämä on sellainen projekti, jota hän on päättänyt tehdä kymmenen vuotta ja siinä hän valmistaa pitkän paperipainatuksen seligrafialla. Hommaan kuluu neljä päivää, yksi kutakin väriä kohden, ja valmis työ tulee osaksi näyttelyä.
Kuullostaa jännältä, mutta performanssin seuraaminen oli jännempää - ja sen kokemuksen kuvailu vasta jännää onkin.
Teknisesti homma menee niin, että ensimmäiseksi tuli keltainen väri, joka ei sinällään edes erotu valkoisesta pohjasta räikesti. Seuraavana päivänä lisättiin punainen, joka muutti koko homman ornamenttimaiseksi. Tällöin, kun oikein tarkkaan katseli, saattoi erottaa mitä paperille on siirtymässä, mutta vasta kolmantena päivänä, kun oli sinisen vuoro, tulivat kaikki värit esille ja yllättäen kuvan erotti selkeästi. Viimeisenä päivänä lisättiin musta, joka antoi koko hommalle kontrastin.
Tämä sinällään ei ole ihmeellistä, eikä siihen liity sellaista taianomaisuutta, mitä ehkä ansaitsisi äimistelyä, mutta tapa, jolla "Paula" kuvan siirsi, oli hämmentävän jännittävä kokemus.
Valmistelu on rituaalinomaista, tarkkaa ja selkeää, mutta siinä on vaiheita jotka välttelevät tehokkuutta ja joiden tarkoituksena on vain olla siinä, toistua kerta toisensa jälkeen. Taustalla soi ambienmainen ääniraita, ihmisen ääniä, toistuvia elementtejä ja se jatkuu, kun varsinainen työskentely alkaa.
Sama juttu. Rituaaleja. Liikkeitä, joissa ei välttämättä ole järkeä, mutta joiden kuuluu toistua kerta toisensa jälkeen aina tietyssä kohdissa. Ajan annetaan kulua, vaiheita toistetaan.
Sitä jää seuraamaan. Kiinnittämään huomiota pieniin eroihin kertojen välillä. Korokkeena toimiva puupalikka ei mene joka kerta ihan samalle kohdalle. Liikeissä on pieniä inhimillisiä eroja. Poikkeavuuksia. Ei tarkotuksellisia, vaan inhimillisiä. Toisto itsessään muistuttaa konemaista suoritusta, mutta se on täynnä pieniä eroja, joita aina syntyy kun ihminen tekee jotain.
Jossain vaiheessa huomaa, että ajantaju on kadonnut. Ei tiedä onko sitä katsellut minuutin vai kymmenen. Ja kaikki ne valokuvat, joita piti ottaa, on jäänyt ottamatta. Kamera kuitenkin on siinä valmiina ollut koko ajan.
Teos on kasvanut. Se ei ole valmis, mutta se on tullut valmiimmaksi. Työ jatkuu. Rutiinilla, toistuen mutta joka kerta erilaisena. Rituaaleineen.
Nämä on tällaisia kummallisia pysähdyksiä. Kun ensimmäisenä päivänä tätä menin seuraamaan, tuntui se jotenkin vaivaannuttavalta. En tiennyt miten sitä olisi pitänyt ajatella ja lähestyä. Sirkku oli poissa, mutta Paula oli läsnä. Olen tavannut Sirkun ja jutellut hänen kanssaan. Olin hakemassa näyttelyn teoksia hänen luotaan. Tunsin Sirkun jollain tasolla, mutta Paula oli minulle vieras. Toinen tyyppi samassa kehossa ja se vaivaantuminen kumpusi siitä hämmennyksestä. Oudosta tilanteesta.
Se kuitenkin väistyi nopeasti ja jotenkin siinä vain kadotti ajatuksensa.
Harvinaisia on ne hetket, kun päässä ei ole ensimmäistäkään ajatusta eikä ajalla ole mitään merkitystä. Sellaiseen tilaan tässä pääsi, päivä toisensa jälkeen ja huomaamattaan joka kerta.
Bonuksena:
Kuivurigalleriassa on esillä myös Sirkun ystävän, Prudencio Agbodanden teoksia. Prudencio on benililäinen traditionaalinen kuningas, jonka teoksissa toistuu kaksoiteema.