Tekemisen tyydytys ja ansaitut kehut

Tänä aamuna Huomenta Suomen lähetyksessä muuan oopperalaulaja totesi sivumennen, että ihminen tarvitsee kehuja. Totta, niin tarvitseekin, mutta musiikista kun kerran oli kyse, tuli sattumoisin mieleeni, kuinka Prodigyn edesmennyt Keith Flint kertoi ylpeästi Always Outnumbered, Never Outgunned -albumin syntyneen viikonloppun aikana, kun hän sai uuden musasoftan. 

Silloisena kovana Prodigy-fanina sanalla sanoen petyin. Ja paljon petyinkin. Prodigy yhtyeenä teki paljon pioneerityötä populaarimusiikissa uusilla hienoilla saundeillaan ja voimalla, jota musiikkiinsa olivat saaneet ja ennen muuta suosiollaan. Ennen Flintin kommenttia olin suhtautunut uusimpaan albumiin innostuneena, sivuuttaen sen piirteitä, jotka eivät välttämättä sytyttäneet. Minulle oli tärkeääkin tykätä esikuvastani, mutta sen yhden kommentin myötä koko korttilato romahti. Se mikä Prodigyssa minusta oli erikoista, ei enää ollutkaan niin erikoista.

Flint tuskin tarkoitti aikaansaada moista reaktiota. Hän tuskin sanoi niin ylpeyttään tai vähätellen musiikin tekemisen haasteita, mutta sellainen konnotaatio asiasta kuitenkin syntyi. Jos siis Prodigyä saundeineen ja fiiliksineen on mahdollista tehdä levyllinen viikonloppuna hyvällä musasoftalla, sitä samaa pystyy softalla varmasti tekemään joku toinenkin. 

Tähän aikaan konemusassa eräs tärkeimmistä, ellei tärkein asia, oli saundi. Sitä haettiin rakentelemalla niitä itse, äänittämällä, sämpläämällä, prosessoimalla ja säätämällä. Joskus piti rakentaa omia laitteita, koska valmiina niitä ei ollut saatavilla. Käytettiin kaikkia keinoja.

Sitä taustaa vastaan "uusi musasofta" ja viikonloppuna hotellihuoneessa yksin kyhätty albumi rapistutti pohjan oikeastaan kaikesta, mitä Prodigyssä pidin mielenkiintoisena. Se oli myös shokki tajuta, kuinka uusi aikakausi musiikin tekemisessä oli varkain hiipinyt vallitsevaksi. Ainakin aiemmanlainen elektroniseen musiikkiin liittyvä saundinhakuaika oli ohi ja oli siirrytty äänipankkien varassa tekemiseen.

Pikakeulauksena tähän päivään:

Nythän on tavallista, että joku taitava tyyppi tekee videoita someen, jossa yhdistelee eri yhtyeiden tuotoksia tyyliin miltä Metallican Enter Sandman kuullostaisi System of a Downin tekemänä tai miten hyvin ja alkuperäisen kuuloisena hän pystyy soittamaan jonkin Iron Maidenin biisin soolon. Kertoo ennen kaikkea siitä, että enää saundeja ei tarvitse etsiä. Niitä voi valita. 

Mistä päästäänkin siihen varsinaiseen asiaan: Jos ja kun kerran tekeminen on niin helppoa hienojen työkalujen ansiosta, niin minkä arvoinen valmis tuotos sitten on? Jos suurimman osan siitä tekee automatiikka ja koneet, mitä tekee ihminen? Omaperäinen idea? Alkuperäinen idea? Onko tämä asia, joka yksinään ansaitsee kehuja? 

Mikä edes on alkuperäinen idea, kun kaikki ihmisen tekeminen perustuu muiden ihmisten tekemiseen, AINA!?

Jos tekee mieli änkyröidä tätä vastaan, niin muistutan, että pelkästään tämän lukeminen pohjautuu merkkijärjestelmään ja sovittuihin kielellisiin käytäntöihin, joilla erikoisen malliset vänkyrät, joita kirjaimiksi kutsutaan, muodostavat tietyssä järjestyksessä sanoja, jotka lauseina merkityksiä muodostavat. Ilman kultturista jatkumoa, johon kaikki tekeminen nojautuu, puhelinluettelo olisi yhtä merkityksellinen tarinana kuin Moby Dick.

Ajatellaan niin päin, että paljonko on syytä tuntea ylpeyttä siitä, kun saa Ikean kenkätelineen kasattua ohjeiden mukaan - verrattuna siihen, että tekee kenkätelineen itse puutavarasta? Tai että käy metsästä kaatamassa puun, josta veistelee materiaalin itse, josta vasta kokoaa kyseisen esineen? Mikä näistä on oikeasti palkitsevin ja isoin saavutus?

Ei itseasiassa sellaisenaan mikään. Kyse on subjektiivisuudesta: Henkilö, joka ei ole koskaan aiemmin koonnut mitään saa ansaitusti tuntea ylpeyttä kasattuaan Ikena kalusteen oikein itse. Kun niitä on kasannut kymmenittäin, ei ylpeydentunnetta ehkä enää mainittavasti tule. Silloin voi käydä rautakaupasta hakemassa lankkua ja pari työkalua, rikkoa vähän rajoja ja raajoja. Ehkä se ensimmäinen itse suunniteltu mööpeli on vino ja koristeltu verijäljin, mutta varmasti tuntuu, että jotain on saavuttanut, kuten muinoin bulkkihuonekalurakennussarjan kanssa - tuntee ylpeyttä huolimatta siitä, että Ikean tai jonkun ammattityypin vastaava on siistimpi ja tukevampi. Ajan myötä laatu nousee ja ennen pitkää Ikean kasaaminen tuntuu leikkituvan puuhastelulta. Jos siis valitsee tällaisen tien. 

Mikäli taas ennen edes sitä Ikean kasaamista päättää lähteä metsästä kaatamaan puuta, jonka sahaa itse sopivaksi lankuksi ilman mitään kokemusta, turhautuminen on takuulla lähempänä kuin kaukana horisontin takana mahdollisesti lymyävä saavutuksen tai ylpeyden tunne. Voihan sekin tietysti onnistua, mutta aika rankka on moinen polku. 

Sekin tosin on subjektiivista millainen lähestymistapa kullekin sopii. Yksiselitteistä oikeaa ja väärää tapaa ei siinä mielessä ole, vaikka viisaampia ja vähemmän järkeviä olisikin.

Ja tietysti ihmisluonne on myös vähän sellainen, että sitä helposti alkaa vähättelemään ja pitämään roskana bulkkikamaa ihan vain sen helppouden takia kun itse näkee vähänkin vaivaa. Näin oikeastaan kävi minulle Prodigyn kanssa, ja monen muunkin jutun kanssa. Sittemmin kyllästyin katkeruuteen.

Mutta jottei nyt ihan luterilaiseksi ilottomuudeksi menisi, niin on erittäin tärkeää myös kysyä, kuinka paljon kannattaa itse tehdä?

Onko oikeasti mitään järkeä lähteä tyhjästä rapsuttamaan saundeja, kun niitä on maailma pullollaan? Onko mitään järkeä lähteä tekemään puusta käsikäyttöistä sorvia, jotta saa tehtyä osat karkeaan metalliseen sorviin, jolla saa valmistettua osia sirkkeleihin ja poriin vai kannattaako ennemmin käydä vain Biltemasta hakemassa pelit ja vehkeet? Miksei sitten samalla vaivalla vain Ikeasta rakennussarjaa?

Onko tässä kehujen paikka?

Entä sitten kun promptaat tekoälyn tekemään tietylaisen biisin ja se tunkee kaksi kolmen minuutin vaihtoehtoa ulos lauluineen kaikkineen puolessa minuutissa? Ansaitseeko siitä kehuja kukaan muu kuin tekoälyn rakentanut tuotantotiimi? Voi ehkä sivuuttaa asian toteamalla, että tekoälyn tuotokset erottaa ihmisten tuotoksista, mutta muistutan, että päivä päivältä se on hankalmpaa eikä kaukana ole se päivä, kun niitä ei enää erota. 

Joo, en mene tekoälyyn ja sen huolestuttaviin piirteisiin nyt, lupaan. Se vaatii oman - tai lukuisia omia kirjoituksiaan.

Pointti on siinä, että ei siitäkään hirvittävän kauaa ole, kun konemusaa ei pidetty oikeana musiikkina lainkaan. Toisin kuin nyt. Aika harvaan ovat käyneet he, jotka kieltävät sen olevan millään tavalla musiikkia vaikka sitä vihaisivatkin. Nykyään syntikoiden sun muiden koneellisten soittimien käyttö on niin arkipäiväistä, ettei niihin kiinnitä enää musiikissa edes huomiota. 

Tällainen keskustelu mikä on oikeaa ja miten asioita pitäisi tehdä ei ole uusi, eikä missään määrin yksiulotteista, mutta aiheeseen paremmin kytkettynä esimerkiksi sekvensserin käyttö ei ole aina ollut salonkikelpoista. Nykyään se on vakiokamaa softissa ja käytännössä kaikki musiikki tallennetaan ja miksataan digitaalisesti. Analogisesti soitettukin. Ja kyllä, poisluen tietoisesti tietyt retro- ja UG-touhut.

Mutta jos palataan niihin kehuihin, niin oopperalaulaja on kyllä täysin oikeassa: Ihmiset tosiaankin tarvitsevat kehuja. Ne kannustavat jatkamaan, ne palkitsevat - auttavat nostamaan rimaa, kehittymään edelleen ja ruokkivat kunnianhimoa - mutta sillä on merkitystä kuka kehuu ja mistä näkökulmasta, toki toisille enemmän kuin muille.