Tunteja minuuteiksi

Miniloma lompsis ja huomenna töihin. Vähän syhyttääkin räätteillään olevat hommat 😁 No, ei ne räätteillään ole, mutta Heimolinnaan tehtävät parannukset kieltämättä työllistävät enemmän kuin osasin odottaa. Sinällään tuttua hommaa, mutta mittaluokka ja erilaisten tarpeiden huomioiminen yhdistettynä kunnallisbyrokratiaan lisää mausteensa. Ei silti, älyttömän mielenkiintoinen projekti, jossa on ilo olla mukana. Tuleekohan ihan tyhjä olo, kun se saadaan maaliin? Tuskinpa vain. Sittenhän pääsee sitä käyttämään. 

Ei pitänyt töistä puhua, vaan siitä kuinka lomasta meni rohkea 20 tuntia biisin tekemiseen. Tyypillinen juttu: oli päässä idea, minkä vain tahtoi laittaa talteen ja kuuden tunnin päästä huomaa, että kello on kolme yöllä. Seuraavana päivänä vähän kuuntelee miten se nyt taas menikään ja sama juttu uudestaan. 

Käytetty aika kulminoitui noin 4 minuutin mittaiseksi äänitiedostoksi.  

Nyt kun se on valmis, on taas pyöritellyt mielessä mihin näitä tuotoksia pistäisi kuunneltavaksi. Sinällään tykkään Youtubesta, mutta en tahtoisi pelkän kansikuvan kanssa julkaista niitä videopalvelussa. Ehkä vähän boomeria, sillä paljonhan siellä kansikuvallista musaa on. Silti tuntuu jotenkin väärältä. Tai ehkä että pystyisi parempaankin. Tosiasia kuitenkin on, että videon tekeminen jokaiseen on kohtalaisen työlän nakki. Etenkin, kun videoidoita ei niin paljon ole. Tai siis olisi, mutta ei mahdollisuuksia niitä toteuttaa, mikä toisaalta on parasta, koska se kannustaa olemaan luova ja keksimään kaikenlaista. Se myös kannustaa opettelemaan kaikenlaisia tekniikoita ja softia, joista on ihan käytännön hyötyäkin. Jos olisi miljoonia millä mällätä, voisi tehdä komiaa palkkaamalla väkeä eikä oppisi mitään. Kommentti ei juonna siitä, ettei minulla ole miljoonia vaan se on ihan karu fakta. Muutenkin olen viimeisiä ihmisiä, joilla pitäisi miljoonia olla. 

Anyhow, kun miettii julkaisua päätyy aina kautta rantain miettimään, ettei musiikkini oikeastaan sovi minnekään. Se ei ole klubien tanssimusaa sen enempää kuin rentoutumiskamaakaan. En usko, että treenimusanakaan se menisi eikä kyllä taustamusanakaan. Ei se niinkään mitään hyvänmielen musiikkia ole, jos ei nyt ranteiden aukaisuakaan. Sellaista mikä ei oikein vain sovi mihinkään, mutta ei sitä mihinkään sopimaan ole tehtykään. En oikeastaan edes tiedä, miksi sitä tehnyt olen. Joskus on uskotellut itselleen erinäisiä syitä, mutta ei ne totta ole olleet. 

Tästä ajattelusta onkin sitten enää kovin lyhyt matka siihen, että ei sitä kukaan kuuntele muutenkaan. Miksi edes julkaista. Juuri siihen samaan mitä ajattelen kirjoistanikin ja kirjoittamisesta. Että ei niitä kukaan lue. Kukaan ei kuuntele. Ketään ei kiinnosta. Sitä tyypillistä kyynistä vellomista, jossa ripaus uhriutumista, loraus itsesääliä ja hyppysellinen katkeruutta. Uskoisin, että useampi tietää mistä puhun - vuosien varrella mitä on hyvin monen luovan henkilön kanssa jutellut, niin tämä on tuttua useimmille.

Varmaan se kuuluu asiaan. Ainakin siitä saa jotain kummallista läpi harmaan kiven -sisua, jos ei jää siihen liiaksi asti vellomaan.

En ole tätä koskaan aikaisemmin julkisesti sanonut, mutta ihan oikeasti asiahan kirjoittamisen kanssa meni niin, että lakkasin kirjoittamasta mielipidetekstejä, kolumneja ja blogeja, koska alkoi tulla toiveita aihesta ja ohjeita miten niitä pitäisi - tai ei ainakaan pitäisi käsitellä. Joka ikisessä yhteisössä missä olin, kirjoittamisvastuu tuli luontevaksi tupata minulle, koska "sulla pysyy kynä kädessä", "äkkiähän sä semmosen teet", "voisiksää kirjoittaa siitä ku ossaat". Ja minähän kirjoitin. Vielä kymmenisen vuotta sitten oli todella aktiivinen somessa ja paperille painettiin viikottain, joskus kahdesti viikossa jokin näpyttelemä juttuni.

Palaute oli pääasiassa positiivista, mutta on siellä sitten sitä vähemmän positiivistakin joidenkin paikallispolitikkojen puolesta. Sitä nyt osasi odottaakin, koska olin itsekin politiikassa mukana. Se kuului pelin henkeen. Oli ihan normaalia horjuttaa luottamustoimenpalliani tai uhkailla sanktioilla kirjoittelujen takia. Nyt kun sitä miettii, niin olihan se aivan sairast ilmapiiri. Mutta ei se haitannut. Enemmän alkoi painaa odotukset. Muiden odotukset. 

Forssan Lehti julkaisi käytännössä kaikki lähettämäni tekstit, mutta jossain kohtaa huomasin, että mielipidetekstejä alkoi mennä maksumuurin taakse. Alkoi entistä enemmän hiertää se, että käytän aikaani tuottaakseni lehdelle sisältöä saamatta mitään korvausta, mutta he perivät siitä maksun. Lopulta sitten lopetin. Jälkeen päin hyvin pitkään minulle esitettiin toivomuksia, että kirjoittaisin milloin mistäkin, joskus jopa suurimpien kriittikkojen puolelta, sen jälkeen kun en reagoinut ivailuun, että luovutin. Olin kuitenkin jo humaltunut siitä vapaudesta, joka lopettamalla olin saanut. 

Kohta hiipuivat blogit ja some. Blogit eivät ole ihan niin kiinnostavia alustoja ja minun on aika hankala pitää niitä itseäni tyydyttävissä raameissa. Lehti oli paljon helpompi, koska ne raamit olivat olemassa. Oli helppoa kun tiesi diskurssin ja kirjoitustavan. Pidän järjestelmällisyydstä ja blogit ovat mediana liian väljiä. Raamittaminen vaatii liikaa. 

Some taas jäi, koska se on pelkkää vittuilua. En edes kaunistele asiaa. Ihmiset räkivät mitä sattuvat, liian harva lukee mitään kunnolla ja vielä vähempi jaksaa keskittyä senkään vertaa, että ajattelisi yhtään lukemaansa. Kaikki puhuvat omasta näkökulmastaan ja ovat sokeita konteksteille. Siellä päällikkö on se, joka vittuilee parhaiten. 

Mutta palataanpa musiikkiin. Olen lapsesta asti tykännyt soittaa. Mitään malttia ei ollut musiikkikouluihin tai nuotteihin, mutta soittaa tykkäsin. Vanhalla Casiolla soittelin korvakuulolla lambadaa ja mitä lie. Aina kuitenkin tehnyt omia pikkusävelmiä. Sain joulupukilta neliraitanauhurin, joka yhä on kaapissa. Sillä tuli ensimmäiset biisit Casion rytmeillä. Ja Commodore 64:llä. PC:n myötä löysin Fast Trackerin ja jämähdin trackereiden maailmaan niin pahjasti, että vaikka vuosien varrella on äänitetty vaikka ja mitä, kikkailtu MIDIn kanssa, sekvenserien ja loopperiden parissa, niin yhä vääntelen biisit ensijaisesti tracerilla. Onneksi on Renoise. Käytännössä en muuta vuosiin ole enää käyttänytkään. 

No, kävi niin, että oli aika jolloin tyrkytin musiikkiani joka paikkaan. Peleihin, videoihin - mihin nyt vain keksi. Soitin kavereille, kuunneltiin autossa. Kun sitten tein kandia varten demoskenen tutkimusreissuja demopartyilla, tuli osallistuttua musiikki compoihin (musakisoihin) ja pärjäsinkin niissä aika hyvin. Tuli paineita tehdä aina parempaa, nimenomaan yleisön ja tuomariston korvissa. Sama juttu bänditouhuissa. Piti alkaa ajattelemaan enemmän yleisöä. Jännä huomata tätä kirjoittaessa, että ei siihen varmaan kukaan muu patistanut kuin minä itse. Joka tapauksessa, se oli haitallinen juttu tekemisen suhteen. Ilo alkoi kadota ja sen tilalle tuli suorittaminen. Kaiketi tämäkin voisi olla ihan hyvä kehittyskulku, mutta tässä tapauksessa se ei sitä ollut. Kuten yllä sanoin, en tiedä miksi musiikkia tykkään tehdä vieläkään. Tähän aikaan en tiennyt edes sitä etten tiennyt ja henkisesti se olikin sitten aika myllertämistä sokkona pimeässä. Hirveää saundien säätämistä, kaikkien tunnusomaisten juttujeni väistelemistä, koska ajattelin sen olevan huono juttu. Että pitää osoittaa pystyvänsä tekemään ihan jotain muutakin. Osoittaa kenelle? Sitäkään en tiedä, itselleni tahdon ajatella, mutta ehkä enemmänkin muille, jotka eivät tunnusomaisia juttuja edes tunne. 

Seurasi vuosien tauko. Ei vain maistunut. En ollut mihinkään tyytyväinen. Kun koskin kitaraan tai avasin musasoftan, turhaannuin hetkessä. 

Kun pikakelataan tähän päivään, niin on kiva kirjoitella outoja scifitarinoita. Välillä miettii, mitäköhän ihmiset niistä tykkäisi. Läheinen ystäväni ja luottolukijani patistaa lähettämään kustantamoon. Olen luvannut selvittää minne lähettäisin. Yli vuoden verran. Aloittamatta sen paremmin. Kirjoittaessa nautin maailmoiden rakentumisesta ja hahmojen syventymisestä. Oudoista jutuista ja käänteistä. Aina mietin taustalla mitäköhän ystäväni tai joku muu lukija mietisi tästä kohdasta. Itsekritiikki ei anna isommin armoa. Mutta ne ajat, kun on mahdollisuus uppoutua kunnolla tarinoita kirjoittamaan ovat mahtavia. Kun saa jonkun tarinan loppuun, on henkisesti kuin maratonin juossut. Uupunut ja väsynyt, mutta täynnä uutta virtaa. Tuntee saavuttaneensa jotain. 

Musiikissa on samantapainen juttu, mutta se on paljon intensiivisempää ja lyhytaikaisempaa. Se ei vie voimia samalla tavalla ja uutta biisiä on kiva kuunnella. Kun onnistuu mielestään hyvin, on kiva jatkaa seuraavaan joskus myöhemmin ja yrittää onnistua taas hyvin. Enää ei ole tärkeintä onnistua aiempaa paremmin. Kunhan on tyytyväinen, se riittää. Musiikissa en mieti niinkään mitä ihmiset siitä ajattelisi. Niitä olisi kiva saattaa kuultavaksi, mutta en haluaisi liikaa altistaa niitä arvostelulle. Tosiasia kun on, että kotikonstein trackerilla tehtyä musaa on äärimmäisen vaikea saada kuullostamaan siltä, miltä ammattilaiset ammattivehkein saavat. Ja nykyään tietysti kaikki kotimuusikot miksaavat hommansa tekoälyllä. Kaikki paitsi minä, vissiin. En halua minkään tekoälyn tekevän puolestani asioita, joita haluan tehdä itse vaikka se tekisi ne kuinka paljon tahansa.  

Oli kyseessä sitten musiikki tai tarinat, julkiseksi saattaminen kiehtoo ja pelottaa, mutta enää se ei ohjaa. Teen näitä juttuja huolimatta siitä kuuleeko tai lukeeko niitä kukaan koskaan. Ne kaiketi katovat sitten joskus myötäni ilman että kukaan muu niistä mitään olisi tiennytkään, ilman että olisi perillisiä niitä perkaamassa. Minusta se on jotenkin lohdullista, sillä niinhän ne ovat maailmaan tulleetkin. 

Kyse on prespektiivistä. Voidaan miettiä ja arvottaa miten paljon tahansa, mutta kuten eräs viisas on sanonut "kvasaareja ei kiinnosta".